Jos puhut miehelle kieltä, jota hän ymmärtää, sanoma tavoittaa hänen päänsä. Jos taas puhut miehen omaa kieltä, sanoma tavoittaa hänen sydämensä. – Nelson Mandela
intti tarinat best, etenki mimmi porukas – Lauri, 27 v.

Tarinan ylikansallisesta anatomiasta

Tarinallisuus on läpäissyt ihmisten kulttuureja jo luola-ajoista, vaikka se onkin sanallistettu tuntemallamme tavalla – markkinointikeinona ja megatrendinä – suhteellisen vähän aikaa. Tarinat vaikuttavat tapaamme jäsennellä maailmaa ja vastaavat perustarpeeseemme tuntea yhteyttä muihin. 

Isaac Mizrahi siteeraa Forbesissa kulttuurilähtöisen myynnin asiantuntija Angela Rodriguezia. ”Joka kulttuurin ydin on tarinankerronta, sillä tarinat mahdollistavat yhteisön historian, tapojen ja perinteiden siirtymisen jälkipolville.”

Tarinat, jotka yhteisössä kiertävät, paljastavat kulttuurin syvimpiä arvotuksia. Mitä tarinoita kerrotaan ja miten? Kuinka kauan viipyillään yksityiskohdissa, milloin päästään ”itse asiaan”? Paljonko painotetaan kontekstia, paljonko lopputulosta? 

Mizrahi mainitsee esimerkkinä Amerikkojen eron. Latinalaisessa Amerikassa tarinointi alkaa laajalla olosuhteiden määrittelyllä, sillä heidän mittapuullaan onnistunut tarina kertoo kaiken oleellisen taustatiedon ennen pääpointtiin siirtymistä. Pohjoisemmassa Amerikassa taas tavataan käydä ytimeen mahdollisimman nopeasti, sillä aika on rahaa.

Kulttuurin kerrontaperinteet on huomioitava myös esimerkiksi markkinoinnissa. Pelkkä potentiaalisen asiakkaan huomion kiinnittäminen ei välttämättä riitä, on luotava yhteys.

Professorin painajainen eli johtopäätelmiä muutamasta kommentista

Millaisia tarinoita suomalaiset sitten haluavat kuulla? Pikku kenttätutkimuksessani kysyin eritaustaisilta suomalaisilta, millaiset tarinat heihin iskevät ja mitä he ajattelevat siitä, mikä suomalaisia ylipäätään kiinnostaa ja inspiroi. 

Ajatuksia tuli monenlaisia, ja ne keskittyivät pääasiassa tarinoiden sävyihin ja tematiikkaan, eivät niinkään rakenteisiin. Tosin en voi painottaa tarpeeksi, että tutkimusmetodini olivat vähemmän tieteen valoa kestäviä kuin yksisarvishoito ja hopeavesi blenderissä pirtelöitynä. Antislurps! Vastaajat arvioivat usein muiden suomalaisten maun kansallisidentiteettiä halaavaksi ja Suomen historiaa arvostavaksi.

Suomalaiset tuntuvat tykkäävän kaikesta ns. käytännön- ja luonnonläheisestä. Mainoksissa on usein luontokuvausta sekä suota, kuokkaa ja Jussia. Kirkossa pappi saarnaa auton juuttumisesta lumihankeen elämän metaforana.

Tuntuu, että suomalaisiin vetoaa aina, kun jollekin käy jotain typerää. Esimerkiksi hölmöläistarinat! Ja arkisuus ja ahkeruus.

Suomalaisten jutut on faktapohjaisia, ei liioitella. Jos joku kertoo odottaneensa jossain kolme tuntia, jengi kyseenalaistaa: oisko ollu ennemminkin 15 min?

Vanhat viisaudet opettavat monesti, ettei kannata yrittää tai haaveilla. Esimerkiksi ”Joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa”. 

Hillasuolta Savoon ja muita maanympärysmatkoja

Kahta vastaajaa mietitytti myös asiaintilojen kuvaaminen luvuin ja mitoin. Suomalaiset tuntuvat antavan melko tarkkoja arvioita vaikkapa välimatkoista, mutta ihmisistä puhutaan suurpiirteisemmin. 

Afrikassa reittiohjetta ei anneta lukumäärinä, vaan kuvaillaan määränpäähän johtavaa kasvistoa ja rakennuksia. Suomessa numerot ovat tärkeitä: Kävele 800 metriä, käänny sitten oikealle ja jatka puoli kilometriä.

Suomessa kukaan ei sano, että suolla on ollut satoja tai kymmeniä marjanpoimijoita. Mieluummin käytetään jotain kuvaavampaa, kuten ”pipona”.

Vuorovaikutuksen tutkijat Brown ja Levinson ovat teoretisoineet kohteliaisuutta siten, että positiivista kohteliaisuutta on yhteyden ja hyväksynnän korostaminen myönteisinä tunneilmauksina, negatiivista kohteliaisuutta taas emotionaalisen ja sosiaalisen välimatkan ylläpito. Negatiivisesti kohtelias siis välttää ns. turhaa henkilökohtaisuutta, astumista toisen tontille. Onkohan marjanpoimijan sisällyttäminen suopopulan lukumääräarvioon liian läheistä iholle käymistä suomalaisella mittapuulla? Maanteiden ja katujen määrämittojen arviointi lienee henkisesti helpompaa, varsinkin kun välimatkat ovat yleisesti ottaen onneksi pitkiä. Henkisen välimatkan lyhentyessä hikikarpalot nousevat otsalle, esimerkiksi jos joutuu peuraksi itseinhon ajovaloihin.

Itseironialla, itseinholla ja huumorilla on mielestäni paljon samaa rajapintaa. Motiivi on olennainen: jos tarinan tarkoitus on viihdyttää, kenen kustannuksella ja kenen puolella ollaan? Sävy ja kontekstikin vaikuttavat, mutta karkeasti sanoisin, että ”mä pudotin mummon marimekkomaljakon” on viihdyttävämpi ja parempi lähtökohta tarinalle kuin ”pudotin mummon marimekkomaljakon – miksi mun pitää olla tämmöinen tyhmä apina”. Tulee huoli, että onko kaikki ihan kunnossa.

Kun marimekkomaljakko sitten väistämättä putoaa, kuinka suhtautua lukemattomiin sirpaleisiin, joista jokaisella on oma perspektiiviä antava olokulmansa (mummon) kodin lattialla? Tarinan rönsyilevyyttä vastaajat arvioivat vaihtelevasti. Maun henkilökohtaisuus ja jopa paikkakunta- ja ikäpolvikohtaisuus tunnistetaan useassa kommentissa.

Yksi kaveri tykkää siitä, kun tarinaa kertoessa tulee joku ”segue”, että tuleekin mieleen joku toinen juttu, ja se tarina haarautuu monta kertaa ennen kuin saa edes sen metajutun kerrottua. Toinen kaveri taas aina muistuttaa, että pysy siinä pääjuonessa, vaikka sen kustannuksella, että jotain jää alustamatta.

Näin satakuntalaisena voin kertoa et täällä saa kyllä koko porukalta vauhtia kerrontaan tai ihmiset poistuu vaan paikalta, jos ei asiaan päästä än yy tee ny.

Musta kyllä tuntuu, että varsinkin savolaiset haluaa ihan kunnon pohjustuksen kaikkiin mehukkaisiin tarinoihin. Se koko homma on vähän pilalla, jos vaan töräyttää sen loppuhuipennuksen heti! Tai ehkä se menee niin päin, että savolaiset tykkää vaan selittää ja muut tyytyy kohtaloonsa…

Pirkanmaalla etenkin vanhempi polvi tuntuu alottavan sen tarinan jeesuksen esivanhempien kissan kummin kaimoista ja nuorempi väestö suosii vähän ytimekkäämpää kerrontaa.

Yhdet nauttivat absurdista, toiset kauniista tai ilahduttavasta ilmaisusta. Kautta linjan arvostetaan kuitenkin vastaanottajan mielenkiinnon ylläpitoa.

Hyvissä tarinoissa on mun mielestä joku kiva, yllättävä juttu.

Tykkään tarinoista, jossa tapahtuu jotain epäsopivaa ja joissa on voimakkaita tunnepurkauksia. Myös kaikki tarinat, jotka alkaa normaalisti ja loppuu kaaokseen, on hauskoja.

Minua kiinnostaa kertomus, joka heti alussa herättää mielenkiinnon ja säilyttää jännitteen koko ajan, ja jos mahdollista tuo myös yllätyksiä. Lisäksi on ne, jotka ovat harmonisen kauniita ja antavat sielulle lohtua, syvää rauhaa ja myös jotakin ennen kokematonta.

Lopuksi

Suomalaisten arvostamiksi ja rakastamiksi veikkailtuja elementtejä löytyi siis hyvin vähän henkilökohtaisesta mausta kerrottaessa. Kerronnan tyyli ja jännittävät juonikaaret kiilasivat kansallisromantiikan ohi.

Historian ja omien juurten tematiikan nimesi omakohtaisesti kiinnostavaksi vain kaksi vastaajaa, 89-vuotias mies ja 20-vuotias nainen. Tuntumasta muiden makuun taitaa aueta uusi taso: yhteisön oma tarina eli se, miten ajattelemme ja kuinka kerromme itsestämme ja meistä

Ps. Mizrahin tekstin löydät osoitteesta https://www.forbes.com/sites/isaacmizrahi/2019/02/19/storytelling-is-a-different-story-for-each-culture/ (Viitattu 17.2.2021) ja Brownin & Levinsonin kohteliaisuusteoretisointia osoitteesta https://pure.mpg.de/rest/items/item_64421/component/file_2225570/content (Viitattu 17.2.2021).