Leiriytyminen Vislaan

  • Uikkarit ja pyyhe
  • Hyttysmyrkky
  • Lopuksi: iloinen retkimieli!

Kun lapsena lähdin kesäleirille, leiriläisille tai ehkä ennemminkin heidän vanhemmilleen suunnattu muistilista mukaan pakattavista asioista päättyi huomautukseen iloisen retkimielen tärkeydestä. Tavarat kyllä löytyivät, mutta viimeisen kohdan toimeenpano ei ollut minulle itsestäänselvyys.

Leirit pidettiin saaressa, johon vellova ja räkäinen lapsimassa rahdattiin muutamassa erässä pienellä, ihmisvoimin liikkuvalla lossilla. Kun aikuisilta vaikuttavien, rippikouluikäisten leiriohjaajien puukapulat iskivät vaijerista vauhtia eteenpäin ja rannalla vilkuttavan äidin hahmo kutistui pikkuiseksi kuin riisinjyvä, kahdeksanvuotiaan ajatukset eivät olleet iloisia vaan yleviä, jopa hartaita. Pikkuvanha sielu oli hetken aikaa iäkäs kuin universumi, ja jännitys ja rajattomalta tuntuva itsenäisyys humauttivat korvat lukkoon.

Keskellä yötä, muun Soppakauhat-ryhmän tuhistessa sikeää unta aitassamme, mieleeni hiipi koti-ikävä. Minä en nukahda ikinä ja uin kotiin. Viileän auringon lämmetessä uuteen aamuun olo kuitenkin keveni. Kastehelmet haihtuivat hellepäivään, ja sen leirimuistilistan kirjoittaja sai mitä pyysi. Iloinen, iloisempi, minun retkimieleni.

En muista tarkalleen, mutta jotenkin päädyin leiriolympialaisista ja iltanuotiolta yliopisto-opiskelijaksi. Maisteriksi valmistuminen edellyttää työharjoittelua, ja tässä sitä ollaan. Tammikuussa, vuoden juuri vaihduttua Vislalta sanottiin, että nähdään videopalaverissa kello yhdeksän ensi maanantaina. Muistilistaa tarvikkeista tai edellytetystä mielentilasta he eivät antaneet. Toki en tiedä, miten hyvin olisin enää tällä iällä edes ottanut vastaan toiveita asenteeni hienosäädöstä. Ei sillä, ettenkö olisi harkkahakemuksessani kuvaillut itseäni adjektiiveilla, jotka eivät pidä pimeinä talviaamuina paikkaansa.

Sisimmän syväluotausta ja muita sattumuksia

Kolme kuukautta Vislalla vietettyäni olen vakuuttunut, että iloinen retkimieli on kaikessa kliseisessä vaivaannuttavuudessaankin kroonisesta huijarisyndroomasta kärsivän akateemisen nuoren aikuisen paras ohjenuora ja matkakaveri. Tietenkään, ihan kuin leirilläkään, aina ei voi olla iloinen. Esimerkiksi silloin, kun herää viisi minuuttia ennen videopalaverin alkua, tai jos työtoveri huomauttaa jo julkaistusta markkinointipostauksesta, että tuolla taitaa lukea nyt jotain, mitä ei pitäisi. (Muutenkin markkinointijulkaisut asiakkaille säilyttivät kuumottavuutensa läpi harkan.)

Olen onnellinen mahdollisuudesta etätyöskentelyyn, sillä siten kukaan ei kuule minihermoromahduksiani. Ettekö te ymmärrä, että nämä ovat ihan oikeita rahoja? Minähän olen vain harkassa täällä! Vaikka omien osaamisalueiden jatkuva kyseenalaistaminen on osa ajatusteni peruskiertoa, oikoluku- ja kirjoitushommat tuntuivat tutussa ja turvallisessa, jopa tarkoitetussa olomuodossani pysymiseltä. Toki aina, kun pääkopassa alkumuotonsa ottanut ajatus muuntuu virkkeiksi, mustaksi valkoiselle, toisen ihmisen silmien liikkeen voi suorastaan tuntea nahoissaan, sinunkin.

Varsinainen lossimatka alkoikin aina, kun tein jotain ihan uutta. Taistelin WordPressin tai somejulkaisimen valikoissa ja tiesin, että tekemäni näppäilyt jäisivät näkyville sellaisina kuin olin ne jännityspärinöissäni muotoillut. Näissä tapauksissahan ihminen vie konetta 100–0, ja inhimillisen voi korjata vain inhimillinen. Minä taas antaisin mielelläni, en nyt töitäni roboteille, mutta ihan muutaman pisteen niillekin. Sutaisisit, tekoäly, edes pari punakynämerkintää epähuomiossa rosoisiksi jääneisiin kohtiin!

Robottien robotoidessa robottiuttaan minä hengitin tiheästi ja napsuttelin ohjauspaneelin toimintovipuja luu-lihasormin ja sydän pamppaillen. Kun tietojärjestelmä ei näppäilyistäni huolimatta kaatunutkaan, teki mieli lisätä ansioluetteloon huippukyberosaaminen. On mahtavaa opetella välillä jotain ihan uutta ja muistaa, että osaamista se on kohtalainenkin taito.

Jälkimatematiikkaa

Kun verkkosivuvalikot ja tekstinkäsittelyohjelmat sulkeutuivat, videopalaverialusta avautui. Keskittymiskykyä ja jaksamista tukevalla etätyöskentelyllä on myös kääntöpuoli. Jäänkö jostain paitsi, kun läsnäoloni fyysisellä toimistolla on vain säriseviä ääniaaltoja ja muutamia pikseleitä näyttöpäätteiden ruuduilla? Tässä kohtaa rakastamani tilastot, faktat ja analyysit eivät kerro vastausta, vaan joudun elämään tietäen vain, että minulla oli tosi mukavaa.

Tässä vaiheessa tekstiä retkimieli- ja lossikuvasto alkaa jo hieman tökkiä, mutta vielä kerran etäältä kantautuu vaijerin kalahtelua ja suhinaa: tällainen seikkailu tällä kertaa. Olisi tavallaan kiva lopettaa tämä postaus dramaattisella hyvästelyllä, koska olen vielä näin isonakin pikkuvanha ja suureellinen. Mutta vielä kivempaa on kyllä todeta, että harkka sujui muunkin tiimin mielestä sen verran hyvin, että jatkan Vislalla koulun ohella osa-aikatöissä. Julkaistuani tämän postauksen lisään vielä yhteystietoni tänne nettisivuille, niin voit huikata, jos sinun tai firmasi digimarkkinointiasiat ei oo kunnossa!